Sukututkimuksella on monia yhteisiä piirteitä serkkunsa tieteellisen historiantutkimuksen kanssa. Molemmat tutkimuksenalat ovat kiinnostuneet ihmisten ja ihmisyhteisöjen menneisyydestä käyttäen jopa samaa lähdepohjaa hyväkseen. Niiden luonteessa on kuitenkin enemmän eroavuuksia kuin, mitä ensi katsomalta panisi merkille.
Historiantutkija suuntaa muiden yhteiskunnan tutkijoiden tapaan kiinnostuksensa siihen, mikä ainutlaatuisessa on yleistä. Tutkimuskohteilla on paljon yhteyksiä muihin aikansa ilmiöihin. Tutkijan on aina tehtävä tutkimusnäkökulman valinta omien arvostustensa ja tutkimusongelman mukaan. Ilmiöiden määrä on niin valtava, että niitä kaikkia ei voi tutkia. Tämä näkökulma määrää sitten kaikki muut myöhemmin tutkimuksessa tehtävät ratkaisut.
Sukututkijan näkökulma on yleensä kiinteämpi. Toki senkin ratkaisevat hänen arvovalintansa, mutta hän saattaa käyttää samaa näkökulmaa koko tutkimusharrastuksensa ajan. Sukututkimuksessa tutkittavien ilmiöiden määrä on usein niin rajallinen, että tämä on mahdollista..
Perinteisesti sukututkimuksen pääasiallinen tarkoitus on löytää sukulinjoja joko esivanhempiin tai jälkeläisiin. Sukututkimuksen käytännöllinen alkuperä selittää hyvin pitkälle tämän perinteen voiman. Aatelissukujen tuli pystyä aukottomasti perustelemaan alkuperänsä saavuttaakseen ja säilyttääkseen ritarihuoneen jäsenyytensä. Useimmille tutkijoille itse asiassa tämä tutkimus riittää. Siinä on oikeastaan koko tutkimuksen perusmuoto. Näin sukututkimuksen näkökulma olisi ratkaisevasti erilainen kuin historiantutkimuksessa.
Kuitenkin aina sukulinjojen tutkimuksen rinnalla on elänyt historiallisempi näkökulma, jossa suvut ja niiden jäsenet on liitetty lähiympäristönsä tai koko yhteiskunnan historialliseen taustaan. Tämän huomaa lukemalla sukutauluja, joihin on liitetty laajemmat kuvaukset pelkkien henkilötietojen yhteyteen. Samalla on usein myös tutkiskeltu paikallishistoriaa, taloushistoriaa ja sotahistoriaa.
Vielä enemmän historiantutkimuksen suuntaan painottuu yhteisöjen tutkimus. Siinä ei olla niinkään kiinnostuneita laatimaan yksityiskohtaisia sukutauluja, vaan keskitytään esim. kylän, suvun tai taloudellisen yhteisön historiaan. Suvut ja perheet muodostavat vain yhden asiakokonaisuuden. Kylähistoriat edustavat tyypillisesti tällaista tutkimussuuntaa. Tutkimusta on ryhdytty tekemään jonkin historiantutkimukselle tyypillisen tutkimusongelman pohjalta. Tämän jälkeen lähdeaineistojen käytössä on varottu sitä, että tietyt asiakirjat (esim. kirkonkirjat) veisivät tutkimusta kokonaan mukanaan.
Sukututkimusta on sanottu muiden historiantutkimuksen alojen aputieteeksi, eikä sillä ole useinkaan nähty omaa itseisarvoa. Sukututkimuksen harrastajille sen on katsottu antavan näkemystä omasta taustastaan ja omasta itsestään. Niin varmaan aika pitkälle onkin. Mutta kriittisesti voisi arvioida, etteivät tuhansiin ja kymmeniin tuhansiin henkilöihin nousevat sukutietokannat tätä tietoisuutta juuri enää kasvata. Näkemykseni onkin ehdottomasti, että historiallisemmalla lähestymistavalla olisi enemmän sijaa. Lähteet ja sukututkimusohjelmat ohjaavat liikaa kysymyksenasetteluamme ja tutkimuksemme suuntaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti