Sukututkijan oikeudet keskustelun kohteena

Sukututkijoiden asema ja oikeudet ovat herättäneet viime päivinä vilkasta keskustelua myös sukututkijapiirien ulkopuolella.  Asian taustalla on lukuisten seurakuntien päätös vetää alle 100 vuoden ikäiset kirkonkirjansa pois maakunta-arkistoista.  Alla muutamia mielenkiintoisimpia linkkejä tuoreimpiin uutisiin ja keskusteluun.

“Kymmenet seurakunnat ovat vetäneet kirkonkirjansa pois maakunta-arkistoista”, Yle Uutiset 16.3.2012, Yle Areena

http://areena.yle.fi/video/1331924556776

“Seurakunnat vetävät kirkonkirjojaan pois arkistoista”, Pekka Niiranen, Yle Savo 16.3.2012 (artikkeliin liittyy kommentteja)

http://yle.fi/alueet/savo/2012/03/seurakunnat_vetavat_kirkonkirjojaan_pois_arkistoista_3338387.html?origin=rss

 ”Sukututkijoiden oikeuksista keskusteltiin Valtakunnallisilla Sukututkimuspäivillä”, Tapio Onnela,  Agricolan keskustelupalstalla 17.3.2012

http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=3&t=4292

”Sukututkimusta uutisissa”, Annelin ajatuksia –blogi, 16.3.2012

http://annelinajatuksia.blogspot.com/2012/03/sukututkimusta-uutisissa.html

 “Sukututkijat tahtovat kirkonkirjat takaisin”, Aulikki Elo, Savon Sanomat 17.3.

http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/sukututkijat-tahtovat-kirkonkirjat-takaisin/741015

Muiden auttaminen avartaa sukututkimusta

Olen taas pitkästä aikaa tutkiskellut toisten ihmisten sukujuuria. Se on ollut todella virkistävää. Paitsi että olen päässyt auttamaan muita eteenpäin tutkimuksissaan, olen myös päässyt tuulettamaan omia näkemyksiäni.

Kun riittävän pitkän aikaa askartelee samojen asioiden ja samojen ongelmien ympärillä alkaa siihen väkisinkin puutumaan. Ei osaa nähdä enää kokonaisuuksia ja omiin ajatustapoihin sopimattomat yksityiskohdatkin alkavat karata ulottumattomiin. Sukututkimuksessa alkaa tulla aina vain pienempien ympyröiden asiantuntijaksi. Ei siinä sinänsä mitään pahaa ole jos tuntee jonkin kyläkunnan kuin omat taskunsa. Aika harvalla tutkimuksen päämäärät kuitenkaan liittyvät vain tuon kylän kuvaamiseen.

On suunnattoman avartavaa päästä joskus tarkastelemaan asioita toisesta näkökulmasta. Olen joskus sattumalta osallistunut johonkin keskusteluun, minkä seurauksena olen päättänyt vilkaista lähteistä saattaisiko puheena olleista asioista löytyä mitään tietoa.  Tämä vilkaisu on saattanut sitten johtaa laajempaankin, jopa monivuotiseen tutkimukseen. Pienempiä tarkasteluja olen tehnyt aika ajoin: jonkin henkilön, perheen tai muutamien sukulaisten tietojen etsintää. Tällöin vastaan ovat voineet tulla aivan uudet alueet, lähdeaineistot, kulttuurit, jopa kieletkin.

Astraealla matkasi moni suomalainen Hangosta tai Turusta Hulliin 

Tyypillinen tällainen aihepiiri on siirtolaisuuden tutkimus. Monet amerikansuomalaiset ovat jo kielenkin takia vaikeuksissa yrittäessään etsiä suomalaisia juuriaan. Heitä olen yrittänyt vaihtelevalla menestyksellä auttaa monet kerrat. Lähtökohdat ovat usein vain olleet kovin vaatimattomat. Alkuperäislähteitä ei ole ollut käytettävissä ollenkaan tai enintään amerikkalaisia asiakirjoja, joissa nimet ovat tunnistamattomassa muodossa. Tavallista on myös, ettei siitä kansallisuudestakaan olla aivan niin varmoja. Joskus on olemassa isotädin lähettämä postikortti, jonka tekstiä ja käsialaa ei osata tulkita. Sitten ryhdytään etsimään neulaa heinäsuovasta. John Johnson jostain Suomesta ei ole helpoin löydettävä.   

Vastaavasti Suomesta lähteneiden kohtaloita on yritetty tutkia tutkia amerikkalaisista lähteistä. Sukulaisten keskuudessa on kulkenut kaikenmoista tarinaa ja käsitystä meren taakse lähteneistä. Näissä tiedoissa ei useinkaan tarvitse olla edes siteeksi totuutta.  Koska omassa suvussani ei ole moniakaan siirtolaisia, on näistä selvittelyistä ollut korvaamaton apu kun olen opetellut siirtolaisuuden tutkimusta.  Samalla kun olemme yhdessä käyneet lähteitä läpi ovat aloittelevatkin suomalaistutkijat nopeasti päässeet harrastukseen sisään ja oppineet itsenäisesti tutkimaan siirtolaisuutta.

Aivan uusia alueita on eteen tullut myös kotimaan tutkimuksessa. Jatkuvasti huomaa, miten erilaisia käytäntöjä eri kunnissa ja maakunnissa samojen asioiden kanssa on. Viime aikoina kun entistä enemmän ja tuoreempia lähteitä on tullut digitoituina internetiin, on ollut helppoa opastaa aloittelijaakin suoraan lähteiden äärelle. Monet suhtautuvat hieman pelonsekaisella kunnioituksella vanhoihin lähteisiin ja niiden vaikeaan kieleen.  Tuntuu hienolta kun saa jollekulle osoitettua, ettei tutkiminen nyt niin vaikeaa ole jottei tavallinen ihminen sitä pystyisi harrastamaan.

Oman mielenkiintoisen aihepiirinsä muodostaa uusien ulkomaiden tutkimus.  Niihin tulee harvoin heittäydyttyä suin päin. Tavallisinta on, että jonkin tutkimuksen lonkerot ulottuvat ulkomaille. Sitten on vain otettava härkää sarvista ja ryhdyttävä tutkimaan uutta aluetta, joskus uudella kielelläkin. Tällä tavoin minulle tuli aikanaan vastaan baltiansaksalaisten ja sitten koko saksalaisen kielialueen tutkimus. Kun osa lähteistä oli vielä venäjänkielistä riitti siinä kyllä ponnistelua. Onneksi kyseiset kielet olivat ennestään enemmän tai vähemmän tuttuja, mutta en toki ollut aiemmin niillä vakavampaa tutkimusta tehnyt.  En olisi alunpitäen varmaan koko touhuun ryhtynytkään ellei tuttavani suku olisi ulottunut sinnekin.

Tällaisten sivupolkujen jälkeen palaa aina uusin voimin omien vanhojen ympyröiden ääreen ja ryhtyy taas availemaan moneen kertaan umpikujilta tuntuneita linjoja. Samalla huomaa entistä paremmin, missä on itse aikaisemmin tehnyt virheitä. Usein onkin niin, että uuden langan pään löytyessä sitä alkaa asiasta innostuneena purkamaan kiihtyvää vauhtia ja on aivan sokea matkan varrella tekemilleen virheille.   Aivan uutta tutkimusongelmaa pohtiessa mahdolliset virheet nousevat paljon selvemmin esille ja niitä osaa soveltaa omaankin tutkimukseensa.  Aivan toinen asia on antaako kunnia myöten myöntää tehneensä mahdollisesti isojakin virheitä tai tehneensä arvioita kovin heikon lähdeaineiston pohjalta. 

Suvun määrittely

Kuten olen aiemmassa kirjoituksessani maininnut ranskalainen ystäväni Alexandre osoittautui vuosien tutkimuksen jälkeen kaukaiseksi serkukseni.  Samoin hän osoittautui polveutuvan eräästä baltiansaksalaisesta suvusta.  Tämän tiedon saimme selville sukuun kuuluvan saksalaistutkijan avustuksella.  Asiasta ilahtuneena Alexandre tiedusteli voisiko hänkin tulla mukaan suvun vuosittaiseen kesäjuhlaan.  Siitäpä syntyikin kiperä ongelma.  Alexandre on suvun jälkeläinen naislinjan kautta eikä näin kanna suvun saksalaista nimeä.  Oikeastaan sukuseuran sääntöjen mukaan häntä ei oltaisi kelpuutettu joukkoon.  Lopulta päätettiin tehdä poikkeus ja sallia hänen ”ulkopuolisena” saapua juhlaan.

Kyseessä oli oikein perinteinen suvun määrittely.  Suvun jälkipolvet kulkevat mieslinjan mukaan.  Vain samaa sukunimeä kantaneet kuuluvat sukuun.  Näinhän se on ollut perinteisesti sukutauluissa ja sukukirjoissakin aivan viime vuosikymmenille saakka.  Tyttärenpoika ja sisarentytär eivät kuulu sukuun.  Mutta jos sukua on katsottu esipolviin päin, niin epäjohdonmukaista kyllä, naislinjat on huomioitu sukuun kuuluvina.  Muutenhan olisi pitänyt saman ajattelun mukaan jättää isoäiti suvun ulkopuolelle.

Kun sukua tavallisimmin tutkitaan nykyajasta menneeseen päin on itsestään selvää, että esipolvet viuhkan tai ympyrän tapaan lasketaan mukaan sukuun.  Useimmissa sukututkimusohjelmissakin on lukuisia kaaviomalleja ja muita kuvaustapoja tämän esittämiseksi.  Samoin sisarukset ja serkut sukupuun sivuttaissuunnassa ovat mukana.  Mutta kuinka monennet serkut ovat ”oikeita” sukulaisia?  Pikkuserkut nyt ainakin, mutta entä siitä eteenpäin.  Jo kaavion piirtäminen kolmansista serkuista voi muodostua vaikeaksi.  Monesti kuitenkin serkkujen tutkiminen on hyvin mielenkiintoista ja puolustaa siinä mielessä paikkaansa.  Ovathan hekin samojen esi-isien jälkipolvia kuuluen siinä mielessä sukuun.  Mitä enemmän löydämme esipolvia itsellemme, sitä enemmän löydämme sukuja, joiden jälkipolviin kuulumme.  Ei kukaan kuulu vain yhteen sukuun.

Greta Lovisa Gustafsson "Garbo" (1905-1990) on 16. serkkuni.  Olemmeko siis sukua?

Velipuolet ja sisarpuolet ovat vielä verisukulaisiamme, mutta miten sitten menetellään kun vastaan tulevat heidän vanhempansa muut sukulaisensa.  Laskemmeko heidät sukuumme mukaan?  Mielestäni tässä ei voi mitään ehdotonta sääntöä antaa.  Vaikka henkilöt eivät esipolviimme kuuluisikaan voisi ajatella heidän kuuluvan ”laajennettuun sukuumme”.  Erityisesti näin on myöhäisempien sukupolvien kanssa, ihmisten joita olemme itse henkilökohtaisesti tunteneet ja joita olemme voineet pitää ikään kuin sukulaisinamme.  Hieman toinen asia on varhaisempien polvien kanssa.  Tutkimuksellista hyötyä voisi olla kuitenkin heidänkin taustansa hieman laajemmasta tarkastelusta.

Oman ryhmänsä muodostavat sitten avioliiton kautta sukuun liittyneet henkilöt.  Heitä on voinut tulla taloon isännäksi, vävyksi, torppariksi jne.  Monesti heidän merkityksensä on suvun kannalta huomattava, vaikka he eivät suoranaisesti sukulinjoihin kuuluisikaan.  Näin heidän sivuuttamisensa jättäisi kokonaiskuvan enemmän tai vähemmän vajaaksi.  Kun pääsemme tutkimustyössä pidemmälle alkaa uteliaisuus ihmisten elämänympäristöön, naapureihin ja yhteisöihin kasvaa.  Usein ei enää riitäkään pelkkä itsensä alkuperän tutkiminen.  Tutkimustyössä oppii jopa huomaamattaan yhtä  ja toista esim. kyläyhteisöistä.  Samalla oman suvun tarkastelu voi laajentua useiden sukujen tai suuremman ihmisryhmän tutkiskeluksi.